Meikäläinen kyllästyi jo heinäkuun lopussa lomailuun ja päätin pestautua kahdeksi viikoksi pullakuskiksi. Paikka oli tiedossa ja odotettavissa oli makeita maileja lähes tuliterän reen ohjaksissa.
No, ensimmäisellä viikolla meikäläistä ei päästetty olleenkaan rattiin, mutta juosta sain sitäkin enemmän. Onnekseni toisella viikolla pääsin jo tositoimiin! Maisema vaihtui ja pulla kulki... paitsi että ei sittenkään.
Unelmieni tuliterä Toijota Hiatsu olikin todellisuudessa zukizuki carry. Tämän auton, munanmuotoisen makkaran, joka on yhtä hyödyllinen, kuin kottikärryt ilman pyörää, tarina alkaa viisikymmentäluvulta eräältä siperialaiselta konepajalta, jossa paikallisten insinöörien päitä iskettiin milloin milläkin, kunnes tuloksena oli legendaarinen pulla-uaz! Vuosien mittaan tuska haihtui, tilalle tulivat raskaat muistot onnettomasti päättyneistä pullankuljetusmatkoista. Se ei, nimittäin, ollut kerta eikä kaksi, kun upseerimessin pullat menivätkin mustaanpörssiin sellaista vauhtia, että sotapoliisin mosset olivat vielä edellisen kylän kohdalla. Kahdeksankymmentäluvulla, kun kaikki olivat jo unohtaneet tuon onnettoman kapineen, muutama jaappanilainen zukizuikin rivi-insinööri päätti loikata urallaan aimoaskeleen ylöspäin. He ryhtyivät ideoimaan uutta kulkupeliä, joka olisi eräänä päivänä mullistava koko universumin liikenteen. Syntyi lämmöllä täyteläisistä pulla-uazin piirteistä kopioitu carry!
Ammattiautoilijana olin joskus nähnyt näitä murheenkryynejä tien päällä, mutta en olisi ikinä uskonut itse joutuvani puikkoihin. Painajainen. Ensi töikseni kävin lainaamassa naapurin pikkulassin kolmipyörästä semmoisen kahden metrin antennin, jonka päässä liehuu oranssi viiri. Näin joku rekkakuskikin saattaisi nähdä minut...Viikon kuluessa mieleni muuttui: ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa minusta tuntui, että todella sain ajaa; olo oli kuin pikkutytöllä teatterin puvustamossa! Pullaa mahtui tilavaan tavaratilaan todella huomattavia määriä. Onneksi kuitenkaan pullien hajut eivät täyttäneet kabiinia, vaan suloistakin suloisemmat katkut konehuoneesta hellivät maku- ja hajunystyröitäni. Milloin öljy tuoksui aivan kuin olisin ollut T-55:n pakosarjan vieressä, milloin tuulettimen hihna kärysi, kuin renkaat Majakin ydinkoesaaren tulipalossa. Kaiken tämän kruununa oli meikäläisen kokema valtava voiman tunne. Välillä nähkääs tuntui, että polkupyörälläkin olisin päässyt kovempaa. Ja vähemmällä tuskalla. Hypätään pari riviä alaspäin.
Nyt, kun ollaan tarpeeksi kaukana kaikesta voimaan liittyvästä, voin kertoa pari sanaa moottoristakin. Eihän tuo tuhatkuutioinen kumilankamoottori mitenkään varsinaisesti luottamusta herättänyt. Etenkin, jos tulee kiire lähtö, ei ole kovinkaan mukavaa ajella ensimmäistä kilometria kahden pytyn voimalla...noo, meillä kaikilla on vikamme, niiden kanssa on vain opittava elämään. Ja niin minä opin! Kahden viikon työputken päälle meikäläinen lunasti carryn väliaikaiseksi kulkuvälineeksi...onneksi tein kymmentuntista työpäivää 14 päivää putkeen, sillä palkka riitti juuri ja juuri kattamaan carryn hinnan. Ja hinauksen westendiin. Seuraavasta palkasta meikäläinen ostaakin sitten oikean uazin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti