Kevättä rinnoissa

Hei haloo,

ette usko, kuinka pahalta voi The White Swan -hotellin kolme metriä leveä vuode tuntua. Vaikka pömpötän victoriaanisen Halifaxin makeimmassa hotellihuoneessa, olo on kuin arnold palmerilla augustassa vuoden 1965 huhtikuun toisen sunnuntain pimenevässä illassa...

Vaikka lupasin veijolle, että kisoja varten kanadaan tullaan, keskittyminen petti maanantaina. Tämä on oikeastaan veijon vika, sillä hän laati sunnuntaina mukavasti
mossahtaneen täysosumarivimme. Tukku tuohta lompsassani, lähdinkin maanantain alkuillassa etsimään itselleni quebecin kauniista kortteleista jotain wenzelille näytettävää.
Jonkun aikaa meni, kun en ole koskaan osannut algeriaa kovin hyvin, mutta tarkkana poikana löysin kuin löysinkin kyseisiä artikkeleita kauppaavan liikkeen. Tai vaikea sanoa, mikä se oli, sillä valot olivat melko hämärät. Kauppoja ei tarvinnut kovinkaan kauaa leipoa, olinhan valmistautunut äärimmäisen hyvin. Kiitos siitä kuuluu veijolle, mutta lukekaa tämä nyt ensin loppuun, ennen kuin päätätte, mikä oli kenenkin vika. Eurot siis kelpasivat poijille.
Maalaus käärittynä kainalooni, saatoin lähteä suunnistamaan kohti perusleiriämme, mutta jostakin syystä heti ensimmäinen käännös meni hutiin. En antanut tämän häiritä, sillä tarkat korvani kuulivat vienon kevään henkäyksen. Musiikillisen marmelaadin tuoksu hyväili kuuloaistiani. En voinut käsittää, mitä oli tapahtumassa, sillä koskaan aiemmin en ollut kaupungissa kuullut seireenin laulua, mutta nyt vuorenvarmasti kuulin! Jalkani johtivat minut kauniin katuravintolan ovelle, muutama vesipisara putoili päälaelleni, näin valon.

Astuin sisään,
pianisti aloitti (alla olevan) biisin. (paina nyt play)









Lumivalkoiseen leopardintaljaan verhoutunut nainen katsoi minua silmiin. Oli hämärää, mutta naiseen osui valo:

Hän lauloi meistä.

Sanat paloivat mieleeni.
Tuli täytti rintani, musiikin tuuli pyyhki kasvojani.
Lumi suli sydämestäni, ääni voimistui.
Siirryin lähemmäs.

Nainen ojensi kätensä minua kohti, kumarsin.
-Mietin, että olisinpa käynyt niissä vanhojentanssiharjoituksissa vähän ahkerammin.

Aloitimme tanssimme.

Hän oli lämmin,
minulla oli kuuma.

Olin hiljaa.
Hän oli talo.

Hän oli kytkin.
Minä olin valo.

Minä olin jarru.
Hän painoi kaasun pohjaan.

Kyynel vierähti silmäkulmastani,
putosi parketille,
jäi sinne elämään omaa elämäänsä.

Silmäni tulvivat,
en nähnyt mitään.

Tunsin kaiken.

Pyörähdys toisensa jälkeen,
nainen lauloi,
lauloi minut lentoon.

Minä olin.
Hän oli.
Me olimme.

Mieleni itki ja nauroi samalla kertaa.
Seuraako hän lätkää? Jalkapalloa? Viihtyisikö hän raviradalla? Olisiko onni myötä?

-Epäilemättä.

Onni.
Ilo.
Haikeus.
Suru.

Kaikki käsissäni.

Niin hento,
niin vahva.

Niin pieni,
niin suuri.

Tunsin hennon sydämen lyönnit.
Jok´ikisen.

Kuulin äänen,
ilta tummui ulkona,
linnut lopettivat laulunsa.

Vain yksi jatkoi.
Toivoin, ettei hän koskaan lopettaisi.

Pysähdyin kuuntelemaan.
Pidin hänestä kiinni.
Pidin toivostani kiinni.

Osaisiko hän laittaa ruokaa?
-Varmasti, ajattelin, puolalainen keittiö toimii aina!
Minä voisin siivota.
Sukat vaihtaisin joka päivä.
Ja aluhousut.
Mitä vaan.
Veisin balettiin.
Teatteriin.
Konserttiin.
Korukauppaan.
Vuoristoon.
Niitylle.
Puistoon.
Pellolle.
Järvelle.
Metsään.
Kotiini,
kentälle.
Kylään.
Taloon.
Kaupunkiin.
Junaan,
dösään,
sporaan,

maille
ja
merille.


Laulu jatkui, polvistuin kuuntelemaan:

"I tylko zloty kasztan mi zostal
Maly talizman szczesliwych dni
I ta jesienna piosenka prosta
Ktra wiatr, moze zaniesie Ci ...

Kochany, kochany
Leca z drzewa jak dawniej kasztany
Wprost pod stopy par rozesmianych
Jak rudy leca grad
Jak w noc, gdy w alejce
Rudy kasztan Ci dalam i serce
A Tys rzekl mi trzy slowa, nic wiecej
Ze kochasz mnie i wiatr
Kochany, kochany
Leca z drzewa jak dawniej kasztany
Wprost pod stopy par rozesmianych
Jak rudy leca grad
Jak w noc, gdy w alejce
Rudy kasztan Ci dalam i serce
A Tys rzekl mi trzy slowa, nic wiecej
Ze kochasz mnie i wiatr ...
I wiatr ..."

En voinut mitään,
niinkuin kaikki hyvät ottelut, tämäkin loppui.
Nainen painoi ujosti päänsä ja säntäsi takahuoneeseen.

Kädessään naisella näytti olevan meikäläisen juuri hetki sitten ostama maalaus, joka oli, sanoisinko, äärimmäisen onnistunut "kopio" eräästä monet´n kadoksissa olevasta mestariteoksesta...

Jalkani olivat turtana,
olin tajuton.
Valo sammui ympäriltäni,
mieleni valtasi pimeys.
Muistan ajattelleeni, "en varmasti mene katsomaan, kun suomi ottaa käkeen känädältä selvin numeroin"
Katosin hämärtyvään quebeciin.

Näiden vaiherikkaiden aikojen jälkeen, olen siis taas löytänyt tieni halifaxiin, vaikka se vaikealta tuntuukin, elämä jatkuu, turnaus on kesken!

Näin muuten Tamin aulassa ja hän mainitsi, että Veijolla on myös todellisena pelurina kevättä rinnassa, ja hän varmasti ilahduttaa meitä uskomattoman tarkoilla, suorastaan maagisilla vihjeillään taas lähipäivinä!

-jj

Ps. Veijooo ei tartte leikistä suuttua, enhän mä ollut kadoksissa, kuin pari päivää.